Hengelliset liikkeet

Ote kirjasta Nokiottat, Kuortane 2021, luvusta Hengelliset liikkeet. Kirjoittanut Sulevi Riukulehto (julkaisulupa saatu kirjoittajalta)

Salmelta Honkolan ja Mäyryn kautta Hynniseen kulki vanha metsäpolku, Uskon juntu. Sitä vaelsi vakavin mielin uskovaisia heinäkuussa 1898. Vasulaiset eivät astuneet suruttomien teitä. Viime aikoina Uskon junnulla oli ollut vain harvoja kulkijoita. Mutta nyt oli taivaisten vaunujen päivä. Eenokki Hynnilä oli jo vuosikymmeniä sitten nähnyt unessa kahdet vaunut: kultaisiin Vapahtaja kerää vasulaiset ja muut uskovaiset. Perässä tulevat suuremmat, valurautaiset ja palavilla hiilillä pedatut, joihin saatana noukkii omansa. Veljiä ja sisaria kertyi viikkojen ajan Hynnilään. Kuultiin rohkaisevia puheita. 25.7.1898 nautittiin yksinkertainen ateria: leipää, perunoita, tuikku viinaa, ei sianlihaa. Kaksi viulua soitti pitkälle iltaan vuoroin iloisia, vuoroin surumielisiä säveliä: Taivaallinen marssi, Vasulaisten marssi, monia piirileikkejä. Sitten siirryttiin Kultavuorelle. Seuratunnelma vaihtui jännittyneeseen odotukseen. Tunnit kuluivat. Vähitellen väki muuttui vaitonaiseksi. Jollain huoli oli kovempi, kun tuli se talokin myytyä. Aamun valjetessa palattiin hiljaisina kotiin. Kuortaneella vaikutti 1800-luvun aikana kaksi merkittävää, mutta kovin erilaista uskonnollista liikettä: hurmoksellinen vasulaisuus oli pietistinen maallikkoliike, beckiläisyys tukeutui papistoon ja torjui herätyskristillisyyden. Vasulainen vaikutus hallitsi vuosisadan alkupuolta – liike oli vahvimmillaan noin 1820–1850, mutta sen vaikutus näkyi vielä pitkään. Beckiläisyys leimasi hengellistä elämää koko 1800-luvun loppupuolen.

Vasulaisuus

Vasulaisuus keräsi vahvimmillaan (1820–1850) piiriinsä noin puolet kuortanelaisista. Vuonna 1825 pelkästään liikkeen johtavia henkilöitä oli rovastintarkastuksessa kuultavana toista sataa. Kannattajissa oli huomattavia talollisia perhekuntineen ja esimerkiksi seurakunnan lukkari. Vuonna 1879 piispankäräjillä todettiin, että vieläkin oli jälkiä Vasun lahkosta ”jotka ennen ovat paljon häiriöä täällä vaikuttaneet, mutta nyt rupeevat vähenemään vähenemistään.” Tämän jälkeen liike hiipui piispankäräjien mukaan niin vähäiseksi, että kannattajia ei 1891-vuonna ollut ”minkään verran” ja 1897 ”ei mainittavasti”. Toki vasulaisuus näkyi edelleen kuortanelaisten ajattelutavoissa ja arjessa. Omat kokoontumisetkin jatkuivat. Pekka Vihman mukaan vasulaisuus vaikutti Kuortaneella koko 1800- luvun.

Vasulaisuus oli viimeisiä versoja siinä uskonnollisten liikkeiden sarjassa, joka levisi Pohjanmaalla kirkon ulkopuolella keskieurooppalaisten mystikoiden, kuten Jacob Böhmen (1575–1624) ja P. J. Spenerin (1635–1705) kirjoitusten pohjalta. Tunnetuin näistä mystikkoliikkeistä oli kauhavalaisen lasimestarin Jaakko Wallenbergin johtama hurmahenkinen ja milleniaalinen suuntaus, jonka kaikuja kantautui Kauhavalta Kuortaneelle jo 1780-luvulla siinä määrin, että liikettä tukahdutettiin vuosisadan vaihteessa Lapuan kirkkoherran Johan Gummeruksen johdolla ja peräti 80 kuortanelaista kutsuttiin kuulusteltavaksi.

Kuortaneen radikaalipietismi leimahti liekkiin, kun Wallenbergin lähipiiriin kuulunut Matti Nygård muutti perheineen Kauhavalta Hynnilän talon itselliseksi vuonna 1805. Vuonna 1811 seurasi Liisa Erkintytär, joka tosin karkotettiin jo seuraavana vuonna ”kiihkoisuutensa” vuoksi. Lapualta mystikkovaikutusta levitti myös Jaakko Tuomaala. Vasulaisuudeksi Kuortaneen radikaalipietismi kehittyi kuitenkin vasta Matti Nygårdin kuoltua 1810. Vasun talon erityisen kirkkaasti valaissut ilta-aurinko tulkittiin taivaan merkiksi, ja herätyksen johtoon nousi 27-vuotias Iisakki Vasumäki eli Vasu (1783–1854). Hän oli maltillinen johtaja. 

Wallenbergiläisyyden ja vasulaisuuden opilliset erot ovat niin ilmeisiä, että kyseessä on oikeastaan kaksi aatehistoriallisesti rinnakkaista uskonliikettä, vaikka osuvatkin ajallisesti peräkkäin. Vasulaisuus jatkoi pietismin perinnettä, mutta wallenbergiläisiä ylilyöntejä se ei jatkanut. Kukaan ei muuttanut kiviä kullaksi, kävellyt vetten päällä tai julistautunut Jumalan pojaksi. Toistuvissa tutkimuksissa paljastui enemmän merkkejä huhupuheista ja panettelusta kuin vasulaisten väärinkäytöksistä. Klemetti mainitsee Iisakki Vasun talonpoikana, joka kirjoitti oman dogmatiikan. Tämä on selvää liioittelua, sillä mitään kirjallista uskonoppia vasulaisuudella ei ollut. Vielä vanhemman Stenbäckin aikana (kirkkoherrana 1807–1823) vasulaiset eivät pyrkineet erottautumaan muusta seurakunnasta. Kirkossa he kuitenkin istuivat omissa penkeissään. Lisäksi heillä oli omia kokoontumisia, jotka olivat aluksi avoimia. Erottautuminen vahvistui, kun kirkko alkoi suhtautua vasulaisten kokoontumisiin torjuvasti. Toivo Kansanen kuvaili vuonna 1915: ”Niihin kokoonnuttiin ja poistuttiin salateitä myöten, metsien kautta j.n.e. Mäyryn kylässä on vieläkin olemassa vanha, heidän käyttämänsä sivupolku, jolla nyt on nimenä ’uskon eli hengen juntu (juntu = polku). Kokoukset pidettiin talojen yläkerroksissa, jollaiset on melkein kaikissa pohjalaistaloissa. Varmuuden vuoksi peitettiin akkunat.”

Salailu herätti ymmärrettävästi epäluuloja. Vasulaisuuden ympärille kasvoi salamyhkäisyyden verho. Huhuja lietsoi erityisesti kaksi piirrettä: suvaitsevainen suhtautuminen alkoholiin ja seksuaalisuuteen. Nämä kaksi asiaa hallitsivat yleistä käsitystä vasulaisuudesta: puhuttiin hyppyuskoosista ja fällyuskoosista. ”Pöytään tuotiin viinapullot ja niistä kävivät maistelemaan miehet ja naiset. Tarkoituksena sanottiin olleen ei juopottelun, vaan että siten tahdottiin vain tunteita kiihottaa ’sisällisen elämän’ virittämiseksi. Pian oli koko joukko, vanhatkin mukana, piiriä pyörimässä lattialla soiton ja laulun tahdissa.” Soitto, laulu ja tanssi olivatkin vasulaisuuden keskeinen osa: vasulaisuus oli iloluontoista kristillisyyttä. Soittajina olivat esimerkiksi Salomon Mustapää, Yrjänä Seppälä ja Elias Tallari.

Klemetti antaa liikkeestä myönteisen kuvan: hän ihasteli vasulaisten musiikillista tasoa. Heillä oli oma käsin kirjoitettu laulukirja, joita ei kuitenkaan ole kokonaisena säilynyt. Klemetti tallensi ja välitti muille monia vasulaisten sävelmiä, kirjoitti kuvauksia liikkeen pelimanneista, vei sävelmiä musiikkijuhlille ja radioon. Hänen vasulaisensa eivät olleet moraalisesti sen heikompia kuin muidenkaan uskonsuuntien kannattajat, pikemmin päinvastoin, mutta vasulaisten kristillisyys oli erilaista. Hänen mielestään siinä oli häivähdys katolisuutta. He pukeutuivat värikkäästi, seuroihin kuului soitto, laulu, tanssi ja alkoholin seremoniakäyttö. Ajateltiin, että se avaa sielun hengelle. Humaltua ei kuitenkaan saanut. Rikoksiin vasulaiset eivät syyllistyneet. Myös puheet seksuaalimoraalin löyhyydestä Klemetti kumoaa perättöminä. Aviottomia lapsia heillä ei näytä olleen. Vaikka lähes kaikki vasulaisuudesta kertovat kirjalliset lähteet ovat liikkeen vastustajien kirjoittamia, Klemetti ei löytänyt niistä juuri mitään raskauttavaa.

Vasulaisuus levisi läpi Kuortaneen Salmelta Hynnilään. Se ei ollut takametsien liike, vaan keräsi kannattajansa rantamaiden rintakylistä, vanhoista ja perinteikkäistä taloista. Naisia oli liikkeessä enemmän kuin miehiä. Iisakki Vasun kuoltua 1854 Hynnilän talosta tuli vasulaisten pääpaikka ja Eenokki Hynnilästä liikkeen uusi johtaja. Vaikka 1870-luvun piispankäräjät pitivät vasulaisuutta jo lähes kokonaan hiipuneena, sen kokouksia järjestettiin edelleen muun muassa Konttelissa, Mikkilässä, Honkolassa ja Alajärven Koskenmäessä. Elettiin jo kolmannen polven vasulaisuutta. Liike oli entisestään tasoittunut ja sulautumassa kirkon valtavirtaan. Vasulaisuus menetti keskeisen kokoontumispaikkansa Eenokki Hynnilän myytyä talonsa 1870-luvun puolivälissä, mutta vasulaishenkistä pietismiä ilmeni vielä pitkään. Viimeisenä vasulaisena on pidetty Eenokki Pouskua, joka kuoli vuonna 1940.

Kirjallisuuden perusteella vasulaisuus näyttäytyy erikoisena mutta sittenkin harmittomana uskonnollisena liikkeenä. Sen oppi oli valikoiva ja menot sisälsivät osin hupaisiakin piirteitä, kuten nöyrtymisen merkiksi suoritettu pöytien ali ryöminen ja seremoniallinen käärmeen pään polkeminen. Molemmat tunnetaan useista muistakin hengellisistä liikkeistä. Hätkähdyttävältä voi vaikuttaa milleniaalinen hurmoksellisuus: maailmanlopun ja taivaisten vaunujen odotus. Vaunujen odotettiin saapuvan 25.7.1898. Muistitiedon mukaan vaunuja odotettiin Honkolan eteläpuolella Kultavuorella, Rantalan vuorella ja Kuhankalliolla.

Lopun ajan odotuksessaan vasulaisuus ei eroa muista, aikaisemmista tai myöhemmistä, hurmoksellisista liikkeistä. Tänä päivänä se saattaisi sittenkin mahtua luterilaisen kirkon sisään. Liikkeen suurin ongelma oli varmasti sen salamyhkäisyys. Vasulaisilla oli omat kokoontumiset ja omat kulkureitit. Kun vasulaisten menoihin ei päässyt kuka tahansa osallistumaan, niistä alkoi kiertää epäselviä huhuja, jotka muuttuivat ihmisten mielikuvituksessa yhä hurjemmiksi: juopottelua, yhteisvuoteutta, näkymättömäksi loihtimista ja muita ihmetekoja. Samantapaisia syytöksiä on esitetty kaikkina aikoina lukemattomista valtakirkon ulkopuolisista uskonnollisista liikkeistä. Yleensä todellisuus on ollut paljon huhupuheita arkisempi, niin myös vasulaisuuden kohdalla. Tälle kannalle asettui myös Toivo Kansanen: ”Selvää on, että ’vasulaisten’ tekoja on suuresti liioiteltu. Päinvastoin olen saanut sen käsityksen, että lihan palvelus ei lainkaan ole oppiin kuulunut.” ”Jokapäiväisessä elämässään esiintyivät ’vasulaiset’ kunnon kansalaisina. He olivat ahkeria, säästäväisiä, rehellisiä ja toisiaan auttavaisia. M.m. mainittakoon, että kerrankin he omine eväinensä ja palkatta rakensivat Hynnilässä uskonveljensä tuparakennuksen. Heidän kunnollisuuttaan näin ulospäin vakuuttaa myös seurakunnan kirkkoherra Snellman rovastintarkastuksessa 1836. Ja kristinopinasioista heidän kanssaan keskustellessaan ei hän sanonut mitään poikkeavaa heissä huomanneensa. Kuitenkin myöntää heidän olleen ’suuren hengellisen ylpeyden ja omavanhurskauden vallassa’.”

Kiinnostava kysymys on vasulaisuuden merkitys. Kun jopa puolet seurakuntalaisista oli liikkeen vaikutuksessa sen vahvimpana kannatusaikana ja toinenkin puoli välillisesti samassa vaikutuspiirissä, on selvä, että liikkeen vaikutus ei kadonnut hetkessä. Sadat liikkeeseen osallistuneet elivät vielä 1800-luvun loppupuolella. Vaikka vasulaisuus itsenäisenä hengellisenä liikkeenä oli jo hiipumassa, siihen liittyvät ajattelutavat, normit ja kulttuuri säilyivät osana kuortanelaista elämäntapaa. Vasulaisuus ei mennyt hautaan viimeisen vasulaisen, Eenokki Pouskun, mukana. Yhtä selvää on myös se, että vasulaisuutta ei sepitetty hetkessä. Kuortaneella oli jo jotain, mikä synnytti uskonnollisen liikkeen; jotain mikä löysi purkautumiskanavan Iisakki Vasumäen ja Eenokki Hynnilän pietismissä.

Vasulaisuuden vaikutusta lienee myös se, että 1800-luvulla kirkossa vaikuttaneet herätysliikkeet eivät saaneet paikkakunnalla juurikaan kannatusta. Herännäisyys eli körttiläisyys on oikeastaan ainoa kirkon herätysliike, jolla oli Kuortaneella ylipäätään merkitystä.

LÄHDE

Ylitalo, Riukulehto, Mäntylä (2021). “Radikaalipietismiä ja vanhoillisuutta”. Nokiottat. Kuortane ja kuortanelaiset 1860–1960. Kuortaneen kunta. 151–153.